Joka hetki olemme yhä elossa


 Tom Malmquistin kirja Joka hetki olemme yhä elossa oli kirja, josta samaan aikaan pidin todella paljon enkä sitten yhtään. Kirja perustuu kirjailijan omaan elämään. Tositapahtumiin, jotka on niin rankkoja, että ihmettelen miten hän on siitä järjissään selvinnyt. Koska kirjan tapahtumat on tosia, oli tunnekokemus kirjasta potenssiin sata, kun tietää Malmquistin olleen kesken suruprosessia kirjaa kirjoittaessaan.

Kirjailijan avopuoliso Karin kuolee akuuttiin leukemiaan viikko lapsen syntymän jälkeen. Leukemia havaittiin sairaalassa, kun Karinin vointi oli romahtanut. Tyttölapsi syntyy keisarinleikkauksella ja tuore isä yrittää pitää itsensä kasassa vastasyntyneen vauvan vuoksi. Kirjassa muistellaan Karinin ja Tomin yhteistä elämää; kuinka he tapasivat, aloittivat seurustelemaan sekä millaista kahden kirjailijan arki oli. Kirjan kerrontaa vaihtelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä maalaamatta asioita kauniimmiksi kuin mitä ne ovat. Kirjan lopussa myös Tomin isä menehtyy pitkän sairauden hävittyään. 

"Tom, viimeiset hetket ovat lähellä, Nygren sanoo. Okei, kauanko vielä? kysyn. Jatkan hoitoa vähän aikaa mutta mitään ei ole tehtävissä, vaikea sanoa, joitain tunteja ehkä, hän sanoo. Painan käteni Karinin poskille, hyväilen sormillani hänen otsaansa, se tuntuu hikiseltä. Saanko olla yksin hänen kanssaan? Toki, niin kauan kuin haluat, Nygren vastaa. Sairaanhoitaja laskee tehosänkyä niin että pystyn istumaan jakkaralla ja samaan aikaan pitämään Karinia kädestä, sitten hän hakee minulle kupin kahvia, tuuletusikkuna on auki, Essingeledeniltä näkyy autojen valoja, en uskalla suudella Karinia, ilmavirta liikuttaa hänen hiuksiaan, haluaisin suudella häntä, katson häntä hämärässä, hänen yöpaitaansa on brodeerattu kiemurteleva kasvi, makaan tukholmanvalkoisella sohvalla, siemailen pieniä kulauksia, en ole koskaan ennen ollut yötä Karinin luona, ikkunat ovat auki Metargatanille, asunnossa käy kevyt ristiveto, Karin tekee muistiinpanoja pieneen kirjaan jonka hän piilottaa tyynyn alle, hän työntää tulpat korviinsa ja ottaa silmälasit päästään, hän sanoo hyvää yötä, Tom, ja sammuttaa valot."

Kirjassa ei puhuta tunteista ollenkaan, vaan kerrotaan vain tapahtumien kulusta, mikä itseäni välillä ärsytti suunnattomasti. Olisin halunnut ja odotinkin, että Tom kertoo mitä hän tuntee. Kaikesta päätellen hänen oli pakko vaan toimia vaikeassa tilanteessa lapsen vuoksi, eikä antaa tunteilleen valtaa. Tai sitten kyseessä on mies, joka ei tunteistaan puhu. Toisaalta tälläinen tapahtumien puhdas kerronta antoi enemmän tilaa omille tunteille ja ajatuksille.

"Yksityisestä surusta on vaikea kirjoittaa, ja vielä vaikeampaa on tehdä se hallitun tyylikkäästi. Malmquistin tavoin onnistuminen on yksinkertaisesti kirjallinen riemuvoitto." -Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoraati.

Kirjan viimeinen luku on kaunis ja rehellinen kuvaus Tomin elämästä yhdessä tyttölapsensa kanssa. Täydellinen päätös kirjalle.

*sisältää affiliate-linkkejä

No comments